Kirjaimia Kertulta

Kerttu Hakalan blogi.

Silpputyö vie mehut joulukuu 17, 2012

Filed under: Arki — kruttu @ 2:39 pm

Joudun joka työmarkkinatukikaudella soittamaan Kelaan vähintään kahdesti, asioimaan vähintään kerran tiskillä ja tietenkin täyttämään lomakkeen siitä, minkä verran olen ollut töissä. Palkkakuittien toimittamisen pitäisi onnistua tästä lähtien sähköisesti, mikä saattaa vähentää asiointeja. Kertaakaan ei vielä tuki ole tullut ajallaan niin, ettei sitä tarvitsisi erikseen setviä.

Lähetämme tämän kirjeen, koska olet ilmoittanut, että olet ollut työssä. Palkka ja muut työtulot vaikuttavat työmarkkinatukeen.

Ajalle 280812 – 240912 sovitellaan X euron tekijänoikeuskorvaus ja aiempaa päätöstä on nyt oikaistu tältä osin. Lisäksi sovittelussa huomioidaan X,Xeuroa 280812 – 310812 ajalta antsaittuja palkkoja, X,Xe 070912 ja 110912 päivän palkkoja ja 240912-250912 päiviltä ansaituista palkoista 240912 päivän osuus eli X,Xe ja 250912 – 221012 ajalle jää soviteltavaksi 250912 päivän palkka X,X e. Mikäli 13-140912 päivän palkat on ilmoitettu X e, niin ajalle 280812-240912 soviteltavat palkat on yhteensä X,X e + tekijänoikeuskorvaus X e.

Yhteydenottotiedon mukaan viimeksi toimitettu XXXX palkkakuitti sisältäisi 130912-140912 ansaitut palkat X e x 15h = X e + X euron kertakorvauksen 191012 seminaarista. Palkkakuitissa palkkoja ei ole kuitenkaan maksettu X e vaan Y e ja palkkakuitin tietojen mukaan kysymyksessä olisi palkkio 22.10.2012 päivältä. Emme tavoittanut Teitä nyt puhelimitse ja kysymyksessä on mahdollisesti osittain seuraavalle sovittelujaksolle kohdennettava tulo. Lisäksi olitte ilmoittanut toimittavanne lisää 280812-240912 ajalle kohdennettavia tuloja X euron verran.

Siinä siis lainausta Kelalta. Olen aika lähellä tilannetta, jossa minimoin kaiken silpun ja ajoitan freelancer-työn vain tietyille työmarkkinatukikausille niin, että osalta saan täyden tuen ja osalta en ollenkaan. Mieluiten nostaisin kyllä sitä perustuloa, jonka kanssa pystyisin, jaksaisin ja kykenisin tekemään paljon nykyistä enemmän töitä kun tämä byrokrativiidakko helpottaisi – ja nyt puhuin vain näin osa-aikatyöläisen näkökulmasta, ajattelematta edes tuon yllä olevan kirjelmän kirjoittamisaikaa tai muuta Kelan päässä tapahtuvaa työntekoa.

Mulla on jatkuvasti  maha kipeä, stressistä. Kyllä mulle riittäisi ihan hyvin se stressi, mitä tulee yhden päivän opetuspätkistä joista ei ikinä tiedä milloin on seuraava. En tartte tätä byrokratiaa en mihinkään, haluan perustulon.

Mainokset
 

Opiston johtokunta joulukuu 13, 2012

Filed under: Politiikka — kruttu @ 8:08 pm
Tags:

Olipa mukava kokous. Kerta kaikkiaan. Otavan opisto, voi että mikä paikka – ai on tullu sanotuksi jo aiemmin? No mutta kun on.

Kokous saattoi olla mun puheenjohtajuuteni viimeinen. Toivon kovasti, että näin ei pääsisi käymään, ja on erittäin todennäköistä että saan jatkaa ainakin johtokunnan jäsenenä. Mahtavaa on se! Oli jännä huomata tänään, miten tarkasti muistan neljä vuotta sitten tapahtuneen alun ja toisaalta miten matkan varrelta on oikeasti jäänyt  jotakin käteen. Jopa kokonaiskuvaa. Monesti mulla on ollut sellainen olo, että kotoa käsin kaikki näyttää sekavalta, en ole muka valmistautunut enkä tajua asioita, mutta kokouspöydän ääressä pää selkenee ja ajatuskanavat aukenevat.

Käpöttelin opistolle tapaamaan Hannu Linturia, kuten facebookissa oli sovittu. Olihan sekin juu, että ensikontakti tähän puljuun tulee välittömästi valinnan jälkeen sosiaalisessa mediassa – se oli uutta ja mukavaa. Käpöttelin siis pihalle ja sisään ruokalarakennuksen ovesta, Pieti ansiokkaasti kantoliinaan uuvahtaneena. Hannu avasi mulle oven ja sanoi odottaneensa lastenvaunuja, johdatti Aurinkoiseen neuvonpitoon ja ehkä me haettiin ruokaakin. Pieti heräsi lähes välittömästi kun laskin sen lattialle, mutta Ulla nappasi sen syliin ja viihdytti niin minä sain jutskattua ja kyseltyä typeriä. Muistan, että Hannu vielä sanoi että Ulla voi siinä harjoitella kun on tulossa isoäidiksi. Aika paljon sitä sai harjoitellakin, alkuvaiheessa kun Pieti oli kaikessa menossa mukana ja Ulla jaksoi jeesata.

Tänään odottelin tuolla ovella johtokuntalaisia saapuviksi ja tunsin oloni hetken verran ihan yhtä eksyneeksi kuin silloin pari vuotta sitten. Mulla on sellainen luonne, että pysyn vähän eksyneenä, luulen. Se ei ole hyvä piirre puheenjohtajalle, mutta kyllä senkin kanssa selviää.

Sain 20 sekunnin harkinta-ajan tuohon pestiin muuten. Paikka muuttui viime tingassa naispaikaksi, ja sain puhelun kaupunginhallituksen kokouksesta. Arvatkaa mikä oli mun ainoa kysymys? No okei, oikeasti kysyin että kuinka usein se johtokunta kokoontuu. Mutta se seuraava, toinen ja ainoa varsinainen kysymys oli että mikä niiden liikevaihto on. SIIS MIKÄ SEN PULJUN LIIKEVAIHTO ON. Siinäpä kysymys. Joo. Tosi olennaista. Kertovaa, pehmeää, kaunista.

Muistan, että kysyin samaa sitten Hannulta tuossa kuvaamassani tapaamisessa. Vastauksesta muistan, että se käsitteli toimintaa eikä numeroita ja saatoin hieman ärsyyntyä kun en pysynyt perässä. Vähän oli vaikea saaha kiinni että mistä tässä on kysymys, ketä täällä on töissä ja mitähän siellä johtiksessa sitten päätetään. Mulla oli semmoinen painolasti, että Oulussa olin Liikelaitosten lautakunnan jäsen. Siellä käsiteltiin Oulun jätehuollon, Oulun veden ja Oulun sataman asioita. Opisto on hieman toista.

On ihan pakko lainata Erkki Takatalon loistavaa sutkautusta tämänpäiväisestä kokouksesta: Kyllähän ihmisestä 80 prosenttia on vettä, mutta se 20 prosenttia kuitenkin erottaa Opiston liikelaitoksenakin Vesilaitoksesta (eipäs nyt puututa siihen, että oikeasti se on noin 67 prosenttia, opetin vitosilla Launialassa tän sellaisen kuvankin kera).

Se oli tää kausi sitten tässä. Kinkkisimmät tilanteet ovat olleet kenties heti alkuun sattunut osuuskunnan perustaminen joka vaati ihan mielettömästi perehtymistä, tilakysymysten ratkominen ja yhteydet emokuntaan päin niiden tiimoilta, sekä muutama aika yksittäinenkin henkilöstöasia. Viimeisessä kokouksessa oli just soppelisti asiaa, mutta toisaalta sitä ei olis tehnyt mieli paukauttaa päättyneeksi. Mulla on hirmusti asioita kerrottavana seuraavalle puheenjohtajalle, tekisin niin paljon toisin – ja sikäli on hieman pelottavakin ajatus, että joudun mahdollisesti jättämään tuon perinnön taakan vielä omille harteilleni. Silloinhan mun pitää hei korjata kaikki se, mitä olen tehnyt huonosti!

 

Kohtaamisia jyrsijöiden kanssa joulukuu 2, 2012

Filed under: Arki — kruttu @ 5:32 pm
Tags: , ,

Kohdattiin myyrän kanssa silmäkkäin joskus tuossa taannoin, syksyllä. Vintillä. Viaton pieni eläin, ihan mini eli poikanen vasta. Se ei juurikaan pelännyt meitä. Joku järki sanoi, että ei se voi siellä vintillä asustaa (ja että pitäis pistää se siemenpussi vähän parempaan jemmaan talvilintuja odottelemaan). Mulle ei vaan tule minkäännäköistä liiskaamisrefleksiä, ei käy pienessä mielessäkään tapa jolla tappaisi pienen eläimen parhaiten – vaan lähinnä puitiin keskusteluissa voisiko sen vain unohtaa nähneensä vai mitenhän sen kantaisi ulos. Päädyttiin ulos kantamiseen.

Osaanhan minä myyrän ottaa kätösiin. Mulla on ollut rottia. Hanskat tietty käteen ja sieltä sen nappasin peläten, että pieni myyränsydän pettää matkan aikana. Pihalla marjapuskan reunalla myyrä jäi nakertamaan ruohoa nököttäen vielä mun kädessä. Yhtä vaistoton pöljä kuin me!

Illalla Nahnin kynnet rapsasi lattiaa Hallissa (joo joo, meillä on sen niminen tila tuossa tuvan ja eteisen välissä) vähän eri tavalla kuin ennen, ja huomasin sen tappaneen myyrän. Ihan varmana pikkumyyrän äidin. Sisätiloissa se siis vielä kykenee kissanhommiin, vanha huuruinen seniili. Koira.

Aiemmin kesällä navettaan kannetussa vanhassa sohvassa oli hiiriperhe. Nostin sohvalta kangaskassin ja siellä niitä nakkeja oli, karvattomia rassukoita. Refleksi: hitaasti, hellästi kangaskassikatto takaisin ja hiipimäaskelilla taakse poistu. Näytin löydön Jukalle ja suoritimme saman refleksin kaksin askelin. Sitten juotiin kahvit, että mitäs nyt. Voi hitsin vitsi ja silleen, voidaanko me tappaa hiiriperhe. Häiritseekö perhe tuo kanoja, tunkeeko sisään syömään taloa. Päästiin pälkähästä, koska kolmannella kurkistuksella hiiriemo oli vienyt pienet turvallisempaan paikkaan.

Käytiin useamman päivän reissu Ouluun, ja otin jääkaapin sitä ennen sulamaan. Niin kätevää, että lähtiessä sitä kivasti tietty sulattaa yhden jääkaapin siinä missä hoitaa tiskit, pakkaamisen, roskat, uunit kuumiksi ja patterit hollille (Juges oli jossakin yliopistokaupungissa luennoimassa)… Juu oli vähän yliarviointia omista kyvyistä. Mutta siis, vein jääkaapin sisällön kellariin. Palattuamme huomasin keittiön pöydän ääressä juustossa pienet hampaanjäljet, menneet muovista läpi ja nakertaneet säälittävän aukon juustoon.

Siinä nyt vaan on jotakin suloista, että hiiri syö kellarissa juustoa. Ei voi mitään! Mutta tässä vaiheessa se on eliminoitavakin jotenkin. Humaani jyrsijäkarkotin, joka oli kaverin kätköistä meille kulkeutunut myyräepisodin jälkeen meille (ja josta ei sen puoleen kaverin kuin nettikeskusteluidenkaan mukaan ole sanottavasti karkottamaan ketään, eli erityisen humaani vielä), sai sijoituspaikakseen kellarin. Juusto lähti, hiirelle alkoi kelvata punajuuret. Sitten porkkanat. Mun sato! MINUN PORKKANAT.

Loukku. Loukutettu hirmu hyvävointisen näköinen, melko kookas hiiri hiirulainen. Toinen loukku vetämässä, porkkanalaatikossa papanoita. Ja edelleenkään en osaa suhtautua niin kuin tavallaan pitäisi. Mun elämäntapani tappaa eläimiä koko ajan, ei pitäisi yhden hiiren olla mikään ongelma. Tää ei ole loogista. Tässä ei nyt hahmotu kokonaisuus fiksusti.

Mulla on kanoja, syön joskus lihaakin ja meidän kukkopojista osa saattaa joutua paisteiksi. Eikö se ole vähän sama asia ylläpitää hetki hiiri hiirulaista, ja sitten kun se käy ongelmaksi, listiä se? Pystyn tappamaan kituvan pikkulinnun, katsoin vierestä kun yksi kusipäinen kukko teilattiin meidän pihalla, olen nähnyt rottia tapettavan sekä hiilidioksidilla että piikillä ja olin mukana Louna Vanhakoiran lopetuksessa. Onko yhden viattoman hiiren tappaminen jotenkin kurjempaa? En ihan käsitä. En toisaalta pidä minään ideaalina sellaista maalaisjärkiseksi  mainostettua suhtautumista eläinten kuolemaan, että maidontuottajalle lehmät on lemmikkejä ja ne nyt vaan pitää teurastaa siinä ja siinä iässä. Jotenkin mulle olisi pieni kuolema huomata, että ensireaktioni johonkin elävään olisi TAPA SE.

Toisaalta tällainen kodin tuholaisia kohtaan koettu empatia on vähän vähemmän linkolalaista kuin olen itseltäni tottunut odottamaan. Mähän olen omasta mielestäni semmonen reipas ja fiksusti maalainen ja kädet mullassa. Semmoset nyt vaan asettaa niitä hiirenlitsejä, turha siitä on suurta asiaa tehdä. Kokonaisuuden kannalta vaikutan enemmän eläinten onnellisuuteen vaikka sillä, että jättäisin sen maidon ostamatta.